Informaation - siis esimerkiksi lehtijuttujen - myyminen on monessa mielessä erilaista kuin fyysisten tuotteiden. Mm. informaatiotuotteiden kustannusrakenne poikkea ratkaisevasti fyysisten tuotteiden vastaavasta: informaatiotuotteiden kustannukset ovat lähes yksinomaan kiinteitä kustannuksia, minkä lisäksi ne aiheutuvat pääasiassa ennen tuotteen tuloa myyntiin ja uppoavat saman tien. Tästä seuraa se, että informaatiotuotteen rajakustannus on (käytännössä) nolla - yhden lisäyksikön tuottaminen ei lisää kokonaiskustannuksia.
Täydellisen kilpailun markkinoilla geneeristen tuotteiden (ns. yleishyödykkeiden) hinnalla on taipumus painua tuotannon rajakustannuksen tasolle. Näin tapahtuu myös informaatiotuotteissa, jossa esimerkki geneerisestä tuotteesta on yksinkertainen uutinen siitä, mitä on tapahtunut - siis uutinen ilman mitään taustoitusta, analyysiä tai muuta differointia.
Helsingin Sanomien maksumuuri toimii siten, että asiakas saa ilman maksua lukea viikossa viisi juttua. Sillä, millaisia artikkeleita lukee, ei ole väliä: viiden ilmaisartikkelin kiintiötä kuluttavat niin lyhyt, käytännössä sellaisenaan julkaistu uutisjuttu siitä, että syyttäjä hakee valituslupaa Jyrki Järvilehdon ruorijuoppousjutussa kuin lehden omaa tuotantoa oleva, pitkä ja perusteellinen juttu aivovaurioisesta perheenisästä.
Helsingin Sanomissa ei siis ole huomattu - tai ainakaan huomio ei ole päässyt maksumuurin toteutukseen asti - että lehti tarjoaa markkinoille hyvin erilaisia tuotteita: niin geneerisiä yleishyödykkeitä kuin pitkälle differoituja erikoistuotteitakin. Nämä tuotteet pitäisi myös hinnoitella eri tavoin: geneerisestä uutisjutusta kukaan ei oikeasti ole valmis maksamaan mitään, sillä sen saa kuitenkin luettua jostain ilmaiseksi.
Helsingin Sanomien maksumuuri onkin minusta logiikaltaan epäonnistunut: rahastusyritys geneerisillä yleishyödykkeillä johtaa siihen, että monet niistä käyttäjistä, jotka aiemmin ovat käyttäneet Helsingin Sanomien verkkosivuja perusuutissivustonaan siirtyvät muualle - eivätkä tule koskaan edes ajatelleeksi ostavansa lehden muuta, differoidumpaakaan tarjontaa. Helsingin Sanomien saavuttama kokemus- ja brändihyöty rapautuvat.
Miten sanomalehti selviytyy tulevaisuuden uutisviidakossa? Toimittajien ideasivusto deski.fi:n juttu, joka on julkaistu maaliskuussa 2012.
Vastikään lanseeratussa LongPlay-palvelussa sen sijaan on tarjolla ainoastaan pitkiä ja perusteellisia, varta vasten palveluun kirjoitettuja artikkeleita, joista lukija maksaa muutaman euron kappalehinnan. Ensimmäinen artikkeli kertoo Veikkausliigan sopupeliskandaalista ja sen taustoista. Artikkelin voi ostaa yleisimmistä sisältökaupoista, esimerkiksi Applen iBookstoresta tai Elisa Kirjasta, joissa artikkelista saa myös maistiaiset - pienen pätkän artikkelista voi lukea maksamatta siitä mitään.
Journalismissa siis tapahtuu Suomessa - ja maailmalla - tällä hetkellä jotain. Tunnen hieman lukkarinrakkautta sanomalehtiin, sillä joskus muinoin tein lisensiaatintyöni sanomalehtien verkkoliiketoiminnasta. Tuolloin - vuonna 2004 - sanomalehdissä oltiin melko yksimielisiä siitä, ettei verkko juurikaan horjuta perinteisen, paperisen sanomalehden asemaa. Sanomalehti ymmärrettiin yleisesti myös nimenomaan paperille painetuksi viestimeksi.
Minusta onkin yllättävää, että nyt, lähes kymmenen vuoden jälkeen melko moni sanomalehtijäärä on edelleen samaa mieltä. Lokakuussa 2011 Helsingin Sanomat haastatteli Graafinen teollisuus ry:n johtaja Lasse Krogellia, jonka vastaus toimittajan kysymykseen siitä, miksei sanomalehtipaperi enää käy kaupaksi niin kuin ennen, oli hämmentävä: "Länsimaissa elämäntilanne on hyvä. Nuoremmalle polvelle ei enää ole tärkeää tietää, mitä maailmassa tapahtuu.", tiesi Krogell.
Krogellin selitysmallissa ainoa mahdollinen kanava saada tietää, mitä maailmassa tapahtuu, on jokin paperille painettu tuote, esimerkiksi sanomalehti. Kun nuorempi polvi ei enää lehtiä tilaa, ei siitä Krogellin mielestä voi vetää mitään muuta johtopäätöstä kuin sen, ettei nuoremmalle polvelle ole enää tärkeää tietää, mitä maailmassa tapahtuu. Krogellin kanssa samaan aikapoimuun oli jäänyt jumiin tässä kuussa Hesarin tabloiduudistuksesta kirjoittanut Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Heikki Hakala, joka esittää absoluuttisena totuutena sen, että sanomalehden sisältökonsepti toimii paremmin broadsheetissä (siis sellaisella neljännesneliömetrin kokoisella paperiarkilla). "Sivun kokonaisuus hahmottuu paremmin. Sanomalehteä on vaikea, ehkä mahdoton siirtää tabloidiin. On tehtävä kokonaan uusi tuote.", analysoi Hakala. Sanomalehden siirtämistä digitaalimaailmaan Hakala ei kirjoituksessaan tule edes ajatelleeksi.
Edellä olevat kaksi esimerkkiä havainnollistavat taas kerran sitä, mikä on niin monesti koitunut suomalaisten yritysten turmioksi. Kun yritystä johtaa muumio, joka ei ymmärrä, etteivät kaikki toimi ja ajattele samalla tavalla kuin hän tai hänen nuoruuden kaverinsa kultaiselta kuusikymmentäluvulta, ja yritys ajaa sitten tämän ideologin ohjaamana päin Pohjolan ikihonkaa, on jälki yleensä rumaa.
Kun edellä mainitulle Krogellille kerrottiin, että Berliinin muurin murtumisen jälkeen Itä-Eurooppa ei ole yltänyt lähellekään länsimaisia [paperin] kulutuslukuja, hän huolestui toden teolla: "Kenties on olemassa riski, että siellä ei koskaan opita käyttämään painettua sanomalehteä".
Ei kai. Toivottavasti oppivat siellä itäisessä Euroopassa kuitenkin nopeasti ajamaan vaikka hevoskärryillä. Se olisi ainakin Krogellin logiikan mukaan täysin odotettavaa ja normaalia. Mitä sitä nyt kaikkiin moderneihin hömpötyksiin - niin kuin digitaaliseen viestintään - mukaan menemään. Istutaan vain pistoraiteelle sysätyssä junanvaunussa, heilutellaan itseämme ja kuvitellaan, että oma juna kiitää edelleen eteenpäin.
Teemaan liittyvät luentokalvot ovat alla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti