Teknologian kehitys ja ennen kaikkea sen yleistyminen luovat väistämättä tarpeen myös lainsäädännön kehittämiselle. Lainsäädäntö ei ole neutraalia ja arvovapaata: paitsi, että se heijastelee aina aikansa arvoja, se aiheuttaa tyypillisesti myös paljon intohimoja.
Teknologian kehittyminen on usein muuttanut ratkaisevasti talouden ja teollisuuden rakenteita. Saksankielisen alueen taloustieteilijät, mutta ennen kaikkea itävaltalainen taloustieteilijä Joseph Schumpeter ovat kehitelleet luovan tuhon (schöpferische Zerstörung) käsitettä, jolla alkuperäisessä kontekstissaan viitataan tyypillisesti talousjärjestelmien (siis kapitalismin, sosialismin ja kommunismin) väliseen taisteluun, mutta jota varsinkin 1990-luvulta alkaen on alettu käyttää myös teknologioiden välisen dynamiikan kuvaamisen disruptiivisia innovaatioita koskevan teorian kehityttyä.
Disruptiivisella innovaatiolla tarkoitetaan innovaatiota, jota ei osata odottaa, mutta jonka tuoma parannus käyttäjän kokemaan hyötyyn on merkittävä. Disruptiivisille innovaatioille on usein tyypillistä myös se, että ne näyttävät alussa "vaarattomilta": teknologia on alun kehitysvaiheessaan vielä niin alkeellista, ettei sen aiheuttamaa vaaraa sillä hetkellä dominoiville teknologioille tunnisteta. Teknologian jatkuvasta kehityksestä johtuen disruptiiviset innovaatiotkin kehittyvät koko ajan niin, että jossain vaiheessa ne saavuttavat suorituskyvyltään sen hetken dominoivan teknologian ja ohittavat sen. Tapahtuu luova tuho: uusi, vallankumouksellinen teknologia tuhoaa aiemman, tarpeettomaksi käyneen.
Miten tämä sitten liittyy teknologian ja lainsäädännön suhteeseen? Luovalle tuholle on aina ominaista se, että prosessissa on voittajia ja häviäjiä: häviäjiä ovat aiemmin dominoivaan teknologiaan ja sen hyödyntämiseen toimintansa perustavat ja voittajia disruptiivisen innovaation - siis teknologian - hyödyntäjät. Häviäjät joutuvat monesti luopumaan erittäin vahvasta asemasta markkinoilla, ja tällöin kuvaan astuu omien etujen ajaminen ja lobbaus - esimerkiksi lainsäädännön suhteen.
Informaatioteknologian kehittyminen ja tietoyhteiskunnan tunkeutuminen lähes kaikille elämänalueille ovat aiheuttaneet jo useita luovia tuhoja. Perinteinen valokuvaaminen filmille on väistynyt digikuvauksen tieltä, fyysiset ääni- ja kuvatallenteet on korvattu tiedostoilla ja GSM-verkkovierailun sijaan nykyisin skypetetään kotiin ulkomaanmatkoilta.
Hyvä esimerkki teknologian kehittymisen seurauksena ahdinkoon joutuneesta toimialasta on musiikkiteollisuus. Napsterin lanseeraaminen vuonna 1999 alkoi toden teolla nakertaa siihen saakka melko rauhassa rahavirroistaan nauttineen musiikkiteollisuuden perustuksia, ja myöhempikään teknologinen kehitys ei ole jättänyt sitä juuri rauhaan - varsinkin, kun musiikkiteollisuudelta kesti käsittämättömän kauan havaita toimintaympäristössä tapahtunut ratkaiseva muutos ja reagoida siihen.
Musiikki- ja muun sisältöteollisuus kävivätkin esimerkiksi Suomessa taistoon asemansa puolesta hyvin perinteisellä menetelmällä: lobbaamalla. Lobbauksen kohteena oli tekijänoikeuslain uudistus vuonna 2004, jolloin Suomen tekijänoikeuslaki harmonisoitiin Europaan unionin tekijänoikeusdirektiivin mukaiseksi. Monien mielestä musiikki- ja sisältöteollisuus pääsivät käytännössä sanelemaan, mitä ja miten lakiin kirjoitettiin.
Tässä "Lex Karpelana" tunnetussa lakiuudistuksessa suomalaiset olivat jälleen paavillisempia kuin paavi itse: ilmeisesti mikään muu EU-maa ei ole implementoinut tekijänoikeusdirektiiviä yhtä tunnontarkasti kuin suomalaiset. Lakiuudistuksessa tehtiin rangaistavaksi mm. luvaton tiedostojenjakelu ja laittoman aineiston lataaminen Internetistä (kokonaisuudessaan siis ns. warettaminen), minkä lisäksi kiellettiin piraattikopioiden maahantuonti ja tehokkaan kopiosuojauksen purkaminen tekijänoikeudellisesti suojatun teoksen kopiointia varten.
Eniten tekijänoikeuslain uudistuksessa puhutti kuitenkin sen 50. pykälässä oleva kielto kopiosuojausten kiertoon tarkoitettujen tuotteiden ja palveluiden levittämisestä. Lain perusteluissa mainitaan, että myös kiertämisohjeiden tarjoaminen organisoidun tai kaupallisen palvelun puitteissa voi olla laissa mainittua teknisen toimenpiteen kiertämiskeinon levittämistä. Tätä on yleisesti pidetty demokraattisiin perusoikeuksiin kuuluvan sananvapauden rajoittamisena. Lain sisällön syvintä olemusta yritettiin selvittää ns. organisoitu keskustelu -kampanjalla, mutta koska korkein oikeus ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin eivät antaneet valituslupaa hovioikeuden langettavasta tuomiosta (käräjäoikeuden tuomio oli vapauttava), ei lopullista tulkintaa siitä, saako Suomessa keskustella em. asioista, ole vieläkään olemassa. Perusoikeusmyönteisesti ajatellen asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää, mutta jostain syystä perusoikeudet voidaan tässä tapauksessa väliaikaisesti unohtaa.
Tekijänoikeuslakia nykymuodossaan pidetään hyvin vaikeaselkoisena, minkä katsotaan pahimmassa tapauksessa estävän laillisuusperiaatteen toteutumisen - kansalainen ei voi sekavasta, epäselvästä ja sisäisesti ristiriitaisesta laista aukottomasti päätellä, mikä on kiellettyä ja mikä sallittua. Lain myös katsotaan mahdollistavan ylimitoitetut pakkokeinot, joista viime aikojen tunnetuin esimerkki on kymmenvuotiaan tytön Nalle Puh -tarroilla koristellun tietokoneen takavarikointi ns. Chisugaten yhteydessä. Kokonaisuutena ottaen voisikin todeta, että nykyinen laki suojaa enemmän kustantajia ja muita yritysoikeudenhaltijoita kuin varsinaisia henkilötekijöitä, joiden suojaksi tekijänoikeuslainsäädäntö kuitenkin on alun perin syntynyt.
Tekijänoikeuslain uudistus onkin lähes oppikirjaesimerkki taloudellisten etujärjestöjen lobbauksesta ja sen onnistumisesta. Lobbaaminen kuuluu politiikan tekoon ja lainsäädäntötyöhön. Suomessa lobbarit - käytännössä siis erilaiset etujärjestöt - ovat onnistuneet toiminnassaan jopa yli odotusten: maassamme on 2000-luvulla toteutunut lainsäädäntöhankkeita, joiden sisältö ei kestä tarkempaa tarkastelua esimerkiksi demokraattisten perusoikeuksien näkökulmasta, mutta jotka siitä huolimatta on runnottu läpi. Lisäksi valmisteilla on ainakin yksi suuri kokonaisuudistus, jonka valmistelussa on havaittavissa vastaavia piirteitä.
Perusoikeudet on sujuvasti unohdettu myös ns. Lex Nokiana tunnetussa sähköisen viestinnän tietosuojalain uudistuksessa, joka tuli voimaan 1.6.2009. Uudistuksessa ns. yhteisötilaajille annettiin oikeus käsitellä sähköisen viestinnän tunnistamistietoja, jos epäillään yrityssalaisuuksien paljastumista. Yhteisötilaajien automaattinen tarkkailu ei edellytä edes epäilyä, että yrityssalaisuuksia olisi vuodettu - työnantajalla on siis suuremmat oikeudet kuin esimerkiksi poliisilla, joka ei pääse käsiksi vastaaviin tunnistamistietoihin, jos vain epäilee yrityssalaisuuden rikkomista.
Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Laki sähköisen viestinnän tietosuojasta tunnetaan niin Lex Nokiana kuin Urkintalakinakin. Tämä on Urkintalaki -toimintaryhmän vastatelevisiomainos lakiesitystä vastaan.
Lex Nokia on saanut pilkkanimensä siitä, että Helsingin Sanomat kertoi helmikuussa 2009 Nokian uhanneen, että yhtiö lähtee Suomesta, jos lakia ei muuteta. Nokian mukaan tämä ei pidä paikkaansa, vaikka HS kertoi tietojensa perustuvan kymmenien lain valmistelussa mukana olleiden haastatteluihin.
Miten tällaiset lakiesitykset sitten syntyvät ja menevät läpi? Kuten totesin, esitysten synnyn taustalla ovat varmasti eri etujärjestöjen ja yritysten lobbarit, jotka aivan laillisesti pyrkivät vaikuttamaan lainsäätäjiin siten, että niiden toiminta olisi mahdollisimman helppoa. Syylliset näiden aivopierujen läpimenoon taas löytyvät Arkadianmäeltä, niiltä kahdeltasadalta kansanedustajille varatuilta tuoleilta. Kansanedustajuus on nykyään vaikea tehtävä: käsiteltävät asiat ovat usein niin monimutkaisia, että tehtävien päätösten sisällön ymmärtäminen vaatisi erikoisasiantuntijuutta useammaltakin alalta. Kun kansanedustajat nimensä mukaisesti edustavat kansaa, on koolla melko sekalainen seurakunta: joillain kansanedustajista on hyvinkin syvällistä asiantuntemusta, mutta yleensä vain melko suppealta alalta, ja jotkut kansanedustajista taas toimivat tehtävässään enemmän maalaisjärjellä ja mututuntumalla, ilman laajaa formaalia osaamista tai koulutusta. Asioihin perehtyminen vaatisi taas aikaa ja vaivaa - lakiehdotukset tausta-aineistoineen ovat usein satojen tai jopa yli tuhannen sivun järkäleitä - jolloin kansanedustajan houkutus äänestää niin kuin eduskuntaryhmä käskee, on melkoinen.
Kansanedustajien pitäisikin päätöksenteossaan oikeasti kuunnella kansaa. Molempiin em. lakiesityksiin liittyen on mm. erilaisissa kansalaisjärjestöissä tehty valtavasti työtä, ja esitysten sisällön ongelmista on saavutettu myös melko laaja konsensus. Tästä huolimatta Lex Karpela ja Lex Nokia hyväksyttiin sellaisenaan - hallituspuolueiden kansanedustajien äänillä ryhmäpäätösten mukaisesti. Nyt onkin jännittävää nähdä, kuinka uuden kansalaisaloitemahdollisuuden perusteella käynnistetty Järkeä tekijänoikeuslakiin -kampanja menestyy ja kuinka mahdollinen aloite käsitellään eduskunnassa - ja ennen kaikkea: johtaako se siihen, että tekijänoikeuslakiin saataisiin järkeä.
Teemaan liittyvät luentokalvot ovat alla.
