Kurjistumisteoria 2.0

Tällä viikolla kurssilla on puhuttu tietoyhteiskunnasta. Ensin katsoimme BBC:n tuottaman Virtuaalivallankumous –dokumenttisarjan ensimmäisen osan (Suuri tasaus), jossa Aleks Krotoski pohtii Internetin ja ennen kaikkea WWW:n roolia elämässämme: miten elämämme, yhteiskuntamme ja sen rakenteet – niin kaupalliset kuin muutkin – ovat muuttuneet verkon kehittymisen seurauksena. Sen jälkeen ohjelmassa oli kurssin ensimmäinen varsinainen luento, jonka teemana oli tietoyhteiskunta: mitä sillä tarkoitetaan, kuinka se on kehittynyt ja millaisia haasteita tietoyhteiskuntakehitykseen liittyy.

Tietoyhteiskuntaa pidetään melko yleisesti yhtenä Suomen pelastajista. Suomi on perinteisesti menestynyt melko hyvin erilaisissa globaaleissa tietoyhteiskuntavertailuissa, ja tietoyhteiskuntakehityksen uskotaan ratkaisevan monia meikäläisiä ongelmia: tieto- ja viestintäteknologialla tuodaan mm. haja-asutusalueille ja syrjäseuduille niin koulutus, lääkäripalvelut kuin työnteon ja toimeentulon mahdollisuudetkin. Odotukset ovat kovia, ja reilun kymmenen vuoden jahkaamisen jälkeen mm. todellisen laajakaistan (kuituverkon) rakentamista markkinakilpailun kannalta vähemmän kiinnostaville alueille on alettu tukea julkisin varoin.

Pystyykö tieto- ja viestintäteknologia vastaamaan sille asetettuihin odotuksiin? Teknologiana varmasti kyllä, mutta liian usein keskustelussa unohdetaan se valitettava tosiasia, että teknologian käytön hyöty syntyy vasta sen käytön kautta, ja tässä merkittävä rooli on teknologian käyttäjillä – siis esimerkiksi meillä ihan tavallisilla suomalaisilla. Mielestäni suomalaisten tietoyhteiskuntautopioiden suurin sudenkuoppa piilee juuri tässä.


YouTube. Parasta heti Big Brotherin jälkeen? 

Verkkoviestintään erikoistunut valtiotieteiden tohtori Sinikka Sassi kirjoitti jo vuonna 2003 Tiedotustutkimus –lehteen artikkelin ”Synnyttääkö verkko eriarvoisuutta?”. Hän pohti siinä digitaalista kahtiajakoa ja sen ulottuvuuksia erottaen neljän eri  tason huolia: pieniä, keskikokoisia ja suuria huolia sekä modernisaation ja kapitalismin näkökulman eli vallankumouksen.

Pienissä huolissa on kyse verkkoon pääsystä ja kansalaisten teknisistä käyttötaidoista, keskikokoisissa huolissa taas siitä, että tieto- ja viestintäteknologian ja verkon käytön eroilla on yhteneväisyyksiä yhteiskunnan muiden sosiaalisten rakenteiden kanssa. Suuret huolet ovat huolta siitä, että tieto- ja viestintäteknologialla mahdollisesti on aktiivinen rooli eriarvoisuuden syntymisessä ja vahvistumisessa. Modernisaation ja kapitalismin näkökulmassa kyse on taas siitä, että tietoyhteiskuntakehitys saattaa johtaa räikeään epätasa-arvoon ja polarisaatioon: esimerkiksi työvoima eriytyy hyvin tuottavaan ”informaatioeliittiin” ja helposti korvattavissa olevaan, mekaanista työtä tekevään joukkoon, jonka työ voidaan aina tarvittaessa siirtää halvempien työvoimakustannusten perässä milloin minnekin päin maapalloa.

Vaikka puhuminen yksilöiden välisistä suorituskykyeroista varsinkin henkisen kapasiteetin suhteen on Suomessa melko riskialtista puuhaa, kuten mm. eräs (entinen?) nouseva poliittinen kyky tässä taannoin osoitti, uskallan todeta, että juuri tässä on yksi suomalaisen tietoyhteiskuntakeskustelun suurimmista vääristymistä. Meillä nimittäin oletetaan, että kaikilla suomalaisilla on riittävät valmiudet hyödyntää tieto- ja viestintäteknologiaa ja sen kautta tarjottavia palveluja – ja tehdä sellaista tietointensiivistä työtä, joka voidaan tietoyhteiskunnassa kätevästi hajasijoittaa juuri sinne, jossa yksilön mielestä sattuu kulloinkin olemaan mukavaa asua. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa.

Mm. Pekka Himasen moneen kertaan (ansaitusti) runtatussa Sinisessä kirjassa yhdeksi tärkeimmistä Suomen talouden pelastajista nimetään tieto- ja viestintäteknologia ja sen tehokkaampi käyttö varsinkin palveluiden tuotannossa. En väitä vastaan sen suhteen, etteikö tässä olisi meillä vielä paljon tekemistä. Sen sijaan minua huolestuttaakin se, että kun tieto- ja viestintäteknologian rooli vahvistuu entisestään niin koulutuksessa, demokratiassa kuin työmarkkinoillakin, yhä useampi meistä suomalaisista ajautuu järjestelmän ulkopuolelle.

Kun virallisissa tietoyhteiskuntavisioissa verkkoa ja siihen liittyviä teknologioita käytetään kouluttautumiseen, tiedonhakuun ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen, niin jo nyt kansalaisten välillä on havaittavissa selviä eroja tieto- ja viestintäteknologian sekä verkon käyttötavoissa: tulo- ja koulutustaso heijastuvat siinä selvästi siten, että paremmin ansaitsevat ja paremmin koulutetut käyttävät verkkoa monipuolisemmin ja itsensä kehittämisen kannalta tehokkaammin, kun taas matala tulo- ja koulutustaso liittyvät ennen kaikkea verkon viihdekäyttöön, joka ei lähtökohtaisesti tuota mitattavaa hyötyä yksilölle eikä yhteiskunnalle.

Yksi vanhan partasuun, Karl Marxin, kuuluisimmista ajatuksista on kurjistumisteoria, jonka mukaan pääoman kasaantuminen yhä harvempiin käsiin johtaa työväestön aseman jatkuvaan huononemiseen eli kurjistumiseen. Muutaman vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen kurjistumisteoria on palannut päivitettynä versiona, modernina Kurjistumisteoria 2.0:na. Pääoma ei uudessa versiossa ole enää perinteistä, monetääristä pääoma, vaan tietoa ja osaamista. Lopputulos on kuitenkin sama: eliitti vahvistaa asemiaan entisestään ja osa ihmisistä luiskahtaa kurjistumisen kehälle, jossa epäonnistumiset työmarkkinoilla, demokratiassa, hyvinvointijärjestelmässä ja sosiaalisissa yhteisöissä seuraavat toisiaan. Tästä puhutaan Suomessa yllättävän vähän.

Luennon kalvot ovat alla.